markovarajarvi

Pitkät kirstunnaulat

Vasemmistoliiton johto uudistui kesän 2016 puoluekokouksessa ja hyvä niin. Puolueen puheenjohtajan saama äänimäärä jäsenäänestyksessä yllätti positiivisesti minut. Vahvalla mandaatilla on hyvä luotsata puolue kohti seuraavia vaaleja. Uusi puoluejohto vaikuttaa ensisilmäyksellä moniääniseltä ja tässä suhteessa se on virkistävä poikkeus verrattuna edelliseen. Mielenkiintoista on nähdä, millaiseksi puolueen linja muotoutuu kun eduskuntaryhmän osalta uudistumista ei tapahdu ennen seuraavia vaaleja.

Riitaisa alku kaudelle
Puolueen homogeenisuuden vaatimus tuli esille heti valintapäivänäni kesäkuussa 2013. Keskustelin Vasemmistoliiton eduskuntaryhmästä erotetun kansanedustaja Jyrki Yrttiahon kanssa, joka oli yhdessä Markus Mustajärven kanssa perustanut 2011 eduskuntavaalien jälkeen Vasenryhmän. Hän kysyi, miten näen erotetun Vasenryhmän tulevaisuuden. Sanoin, että tällä porukalla ei ole varaa riidellä, olisi parempi, jos asiat sovittaisiin ja eduskuntaryhmät jossain vaiheessa yhdistettäisiin. Muutaman minuutin kuluttua keskustelujemme jälkeen puheenjohtajalta tuli tekstiviesti, jossa tivattiin, mitä hänen kanssaan puhuin. Vastasin tekstiviestiin, että niitä näitä. Vastaus tuli pian: ”paskapuhetta”.

Seuraavalla viikolla puoluehallituksen kokouksessa vaadittiin Yrttiahon erottamista Vasemmistoliitosta. Tiesin heti, että puolueen sääntöjen valossa se ei ole niin helppoa kuin voisi kuvitella.

Onneksi puoluehallituksessa ymmärrettiin, että erottaminen olisi ollut puolueen yhtenäisyydelle turmiollinen. Näin koko prosessin puhdistusoperaationa, jossa puolueen kriittinen siipi oli tarkoitus laittaa ojennukseen. Puolueen puhdasoppisille ei moinen ”pullikointi” käynyt päinsä ja sille tuli laittaa piste. Syntipukkina olisi Yrttiaho, joka toimisi varoittavana esimerkkinä. Onneksi lopputulemana järki voitti ja asiassa tehtiin kompromissi, jolla tilanne saatiin rauhoitettua.

Muissa puolueissa on ymmärretty moniäänisyyden merkitys. Vaalien ehdokasasetteluissa kannattaa hyödyntää mielipiteiltään toisistaan poikkeavia tai täydentäviä ehdokkaita. ”Jokaiselle jotakin” ei vasemmistolaisen ”todellisen” aatteen edustajille ja puhdasoppisille kelpaa.

Puheenjohtajaa ei kannata suututtaa
Puoluesihteeritaipaleen alkumetrit pistivät koko työskentelyni kierteille, jotka eivät kunnolla missään vaiheessa oienneet suhteessa muuhun puoluejohtoon ja heitä symppaaviin. Minä kun en ollut muulle puoluejohdolle mieluisa valinta puoluesihteeriksi. Yksi huuto kokoussalista valintani yhteydessä kiteyttää asian hyvin: ”Sä mursit niitten hegemonian”. 


Toin esille moniäänisyyden ajatuksen Uuden Suomen blogeissani, joita aloin kirjoittaa eduskuntavaalien jälkeen. En halunnut tehdä omista mielipiteistäni suurta numeroa ennen eduskuntavaaleja. Muutenkin, sanoin valintapäivänä, etten tuo voimakkaasti esiin omia mielipiteitäni ja se koski myös puoluehallituksessa käytyjä keskusteluja ja tehtyjä linjauksia. Se oli konfliktin välttämistä suhteessa muuhun puoluejohtoon.

Jo puoluekokouksessa tietoisesti valitsemani varovaisen, konsensushenkisen linjan päällimmäisenä ajatuksena oli se, että muuta puoluejohtoa myötäilemällä saisin kenties asioita paremmin käytäntöön. Sinällään oli hauska yhteensattuma, että eräs puoluejohdon jäsen varoitti minua heti puoluekokouksen jälkeisellä viikolla puheenjohtajan äkkipikaisuudesta ja sanoi, ettei häntä kannata suututtaa jos asioita haluaa saada hoidetuiksi. Jälkiviisaana myötäily oli selvä virhe, siitä ei ollut mitään hyötyä, luottamus jäi joka tapauksessa uupumaan. EU-vaalivoitto oli makoisa ja piti työskentelyn ja hengen kohtalaisena mutta eduskuntavaalissa rämpiminen repi rivejä hajalle.

Puolueen linjasta poikkeavia kantojani ydinvoimaan, vesivoimaan ja turkistarhaukseen ei enää siedetty. Sain jopa kehotuksen muuttaa blogiani ”Vasemmistoliiton poliittinen pelikenttä”, jotta puoluejohto ei näyttäisi erimieliseltä. En kuitenkaan suostunut siihen.

Suuri pettymys oli myös se, miten puolueeseen mukaan tulleet älyköt saatiin tukahdutettua puolueen toiminnasta. Tässä suhteessa paras yksittäinen esimerkki on puoluehallituksessa ollut professori Heikki Patomäki, hänet ajettiin poliittiseen nurkkaan kun hän uskalsi kyseenalaistaa johdon linjauksia. Heikin ajatuksiin suhtauduttiin ylimielisesti. Hänen kirjoittamansa analyysi Vasemmistoliiton tilasta oli osuva. Puolueen nimi ja symboliikka kaipasi uudistamista tai ainakin siihen liittyvää keskustelua mutta se ei tietysti kuulostanut mukavalta menneisyyteen takertuneiden keskuudessa. Ei ole ihme, että Heikkikin jättäytyi puoluehallituksesta pois.
 

”Äijä pihalle”
Tein keväällä 2015 eduskuntavaalikampanjaa Lapissa pari viikkoa. Puoluejohdon jälkiviisaat totesivat, etten olisi saanut asettua ehdolle kuten Kokoomuksen, KD:n ja SDP:n puoluesihteeritkin tekivät. Tätä ei tuotu esille kun ehdolle asetuin. Lyhyttä muistia kuvastaa myös se, että samainen puolueen työvaliokunta oli EU-vaaleissa pakottamassa minut ehdokkaaksi. ”Uhrataan puoluesihteeri”, tuttu vaatimus. En tuolloinkaan suostunut muun puoluejohdon marionetiksi.

Eduskuntavaalien jälkeen tuli vahva tunne siitä, että ei ole väliä, mistä syystä ihan oikeasti ei menestytty. Jälkimainingeissa kyse oli siitä, kenen syyksi tappio voitiin vierittää. Sain vuoden 2015 lopulla kuulla Lapissa ihmettelyä siitä, enkö ollut kuullut kemiläisen toverin lähettämästä tekstiviestistä heti eduskuntavaalitappion jälkeen, jossa vaadittiin eroani. Sain tuoreeltaan kuulla, että myös vasemmistoliittolaisen ay-liikkeen sisältä parin toverin toimesta tätä esitettiin. Äijä pihalle! Työnantajamentaliteettia parhaimmillaan. Veikkaan, että syrjäyttämistä selvitettiin mutta pää tuli vetävään käteen. Erottamiseni olisi vaatinut ylimääräisen puoluekokouksen koolle kutsumisen.


6+6+6 vai 666-malli?
Henkilökohtainen on poliittista ja joskus puoluepolitiikka menee henkilökohtaiseksi. Pitkät kirstunnaulat puoluearkkuuni iskettiin puoluehallituksessa. Esitin vuoden 2015 lopussa ne työehtosopimuksen mukaiset vastikevapaat ja isyyslomat sekä vuosilomat, jotka olivat kertyneet työsuhteeni alusta lähtien. Ajattelin, että vahvasti 6+6+6-mallia ajanut puolue ja sen hallitus olisi ymmärtänyt tilanteeni pienen lapsen isänä. Lomat toki lopulta myönnettiin, mutta keskustelu, joka lomistani ja vapaistani käytiin, oli erittäin vastenmielinen.


Puoluehallituksessa nostettiin esille, että olin kuulemma tahallani kerännyt lomat kauteni loppuun. Kyllä siinä mielessä tahallani, että lähes puolet niistä lomista kulkivat nimellä isyysloma. Muut lomat tulivat siitä, että en niitä ehtinyt EU- ja eduskuntavaalien takia pitää. Ja edelleen, yt-neuvotteluissa oli sovittu, että lomat pidetään ennen työsuhteen päättymistä eikä kukaan ”mene kassan kautta”. Tässä suhteessa en voinut olla poikkeus.

Eittämättä vaikuttaa siltä, että suutarin lapsella ei ole kenkiä kun puolueen esittämä 6+6+6-malli osuu omalle hiekkalaatikolle. Lapsen syntymä ja siitä seuranneet lomat olivat väärin ajoitettuja, kuten HSTV:n puheenjohtajatentissä nykyinen eduskuntaryhmän puheenjohtaja totesi. Työnantajalla ei ole kuitenkaan Suomessa oikeutta päättä, milloin on oikea aika saada perheenlisäystä. Tosin ajatus ei sinällään ole uusi, Kiinassa on ollut tapana pyytää etukäteen työnantajalta lupa lapsen tekemiseen.  

Puoluekokouksen alla kesäkuussa SKDL:n entinen puheenjohtaja ja yli 90-vuotias Ele Alenius soitti ja kyseli kuulumisiani. Kerroin isyyslomastani, johon hän totesi, että vanhemmiten en tulisi katumaan sitä, että olin läsnä lapseni kanssa hänen ensimmäisinä kuukausinaan. Omasta kokemuksestani voinkin vain todeta, että kauas ovat tällaisen pitkän elämänkokemuksen mukanaan tuoman humanismin pilvet karanneet Vasemmistoliiton taivaalta, valitettavasti.


Punavihreä hiekkalaatikko kävi ahtaaksi
Vasemmistoliitossa on useita upeita ihmisiä, jotka tekevät järkähtämätöntä työtä puolueen sekä pieni- ja keskituloisten eteen. Omat poliittiset linjaukset eivät kuitenkaan osu tällaisen punavihreän puolueen agendalle, se kävi – ja tehtiin – selväksi edellisen puoluejohdon aikana eduskuntavaalitappion jälkeen.

Vasemmistoliitto ei ole enää se puolue, jossa koen olevani aatteellisessa kodissani. En näe, että linja tulisi uuden puoluejohdon myötä muuttumaan niin paljon, että työehtosopimuksesta ja isyyslomasta kiinni pitävä, lihaa syövä, ydin- ja vesivoimaa sekä turkistarhausta kannattava raskaan teollisuuden ystävä mahtuisi punavihreään hiekkalaatikkoon.

Olen käynyt pitkän taistelun itseni ja Vasemmistoliiton aatteen kanssa, erityisesti tappiollisten eduskuntavaalien ja kesäkuun puoluekokouksen jälkeen. Vasemmistoliiton poliittinen pelikenttä on mennyt itselleni niin ahtaaksi, että minä en enää siihen mahdu, enkä toisaalta halua itseäni enää siihen mahduttaakaan.

Olen katsonut uuden puoluejohdon linjauksia itseni kannalta tärkeisiin kysymyksiin ja näyttää siltä, että kaipaamaani moniäänisyyttä ei juurikaan löydy vaikka sitä on peräänkuulutettu. Myös puoluekokouksessa uusittu poliittinen tavoiteohjelma on näiden kysymysten osalta itselleni samanlainen pettymys kuin ne ovat olleet aiemminkin.

Vasemmistoliitossa ei mielestäni ole ymmärretty, että energiapolitiikan osalta ydinvoima on Suomen teollisuudelle tärkeä energiamuoto myös tulevaisuudessa. Kertaalleen rakennettu vesivoimalaitosverkosto on edelleen olemassa, sitä kannattaa kehittää ja uusia mahdollisuuksia hyödyntää. Turkistarhaus tuo edelleen monelle suomalaiselle työtä ja toimeentuloa sekä valtiolle veroja. Nykyinen puoluejohto on korostanut moniäänisyyttä mutta koen, että näiden mielipiteideni kanssa olisin puolueessa edelleen marginaalissa. Enkä usko, että omalta osaltani muutosta tulisi tapahtumaan lähitulevaisuudessa, ei edes pitkässä juoksussa.

Vasemmistoliitto ja Vihreät ovatkin ajautuneet politiikassaan hyvin lähelle toisiaan, ainakin viime aikoina retoriikan tasolla. Puolueiden yhteiskannatus on ollut viimeaikaisissa gallupeissa yli 20 prosenttia, kaksikosta tulisi nykyisillä gallup-luvuilla heittämällä suurin puolue. Punavihreään yhteiskuntaan siirtymisen kannalta puolueiden yhdistäminen olisi järkevä teko. Puoluepoliittinen laskelmointi painanee vaakakupissa kuitenkin enemmän kuin punavihreiden vaikutusten aikaansaaminen.

Uusi poliittinen kotini on SDP
Kyllä se Varajärvi on niin, että ne "duunariäijät" tekevät monessa paikassa äänestyspäätöksensä sen mukaan, että neekerit täältä vittuun ja postimerkki perseeseen. Ei niitä millään ydinvoimakannalla saada puoluetta muuttamaan, jos sattuvat äänestämään. Sellaiseen tuskin vasemmiston kannattaa lähteä mukaan. Ja edelleen vasemmiston nykyisestä kannattajakunnasta erittäin iso osa heiluu vihreiden ja meidän välillä. Näissä vaaleissa ne valitsivat vihreät. Kannattaapi niitäkin miettiä.”

Näin kirjoitti erään Vasemmistoliiton puolueosaston puheenjohtaja kommentoidessaan Vasemmistoliiton poliittinen pelikenttä -blogiani.

Sen verran olen zoon politikon, että koen järkeväksi vaikuttaa asioihin erityisesti puoluekoneiston kautta. SDP on minulle ainoa vaihtoehto kun poliittista pelikenttää katsoo. SDP:stä löytyvät syvän punavärin lisäksi myös vahvaa vihreää siipeä. Myös työväenliikkeen painotukset ovat vahvoja, SAK:n ja STTK:n näkemyksillä on painoarvoa SDP:n politiikan vaakakupissa. Olen vakuuttunut myös siitä, että SDP:n laajaan kannattajakuntaan mahtuu aidosti erilaisia näkökulmia, joita varmaan myös jaksetaan sietää ja Vasemmistoliitosta poiketen jopa kuunnella.

Persoonani ei ole muuttunut vaikka aatteeni siirtyy uuteen poliittiseen kotiin. Tiedän, että ratkaisuni aiheuttaa mielipahaa niiden vasemmistoliittolaisten tovereiden keskuudessa, jotka ovat olleet minua tukemassa tai muuten vain kulkeneet rinnalla. Toisaalta, en aio pyydellä anteeksi tekemääni ratkaisua, koska tämä on pitkän pohdiskelun lopputulema. Tämä askel on minun kohdalla ainoa oikea. Jos ystävyys tai toveruus ei tätä kestä, niin sitten ei.

SDP:ssä suhtautuminen tehdastyöläiseen tuskin on samaa luokkaa kuin kyseisellä Vasemmistoliiton puolueosaston puheenjohtajalla.

Marko Varajärvi
Ps. Olen selaillut puoluesihteeriaikani materiaalia ja sitä on sen verran paljon, että teen näistä vuosista kirjan. Se tulee samalla olemaan oma näkemykseni siitä, mitä puolueessa tapahtui ja miten puoluetta johdettiin puoluesihteerivuosinani 2013–2016. Kirjani työnimenä on ”Pako punavihreästä kuplasta”. Se, tarjoanko kirjan joskus julkaistavaksi, jää nähtäväksi.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (14 kommenttia)

Käyttäjän JanneOlsen kuva
Janne Olsen
Käyttäjän JonneKlockars kuva
Jonne Klockars

Pääsit pakoon, onneksi olkoon!

Käyttäjän AnttiKoskela kuva
Antti Koskela

Vaikuttaa siltä että olet tehnyt pitkällisen harkinnan jälkeen oikean päätöksen. Tervetuloa demareihin. Kirjasi aion lukea, jos sen julkaiset.

Käyttäjän hilkkalaronia kuva
Hilkka Laronia

On ollu ihanaa seurata, kuinka ihmismäisesti olet somettanu Outistasti ja Adastasti, sais kaikki miehet kattoa mallia, kuinka otit miehen ja isän paikan, ihan mahtavaa sie ja syänmerkki ja onnea koko perhheelle muutenki!

Tuosta poliittisten puolueitten ongelmallisuuesta tykkään, että tuommosta son, vanhanaikasta ja hikistä peliä.

Mutta energiapoliittista ajatteluasti hämmästelen, entä Nato, kannatatko?

Demareihin sie siis näin ulkopuolisenki silmin sovit, onnea matkhaan!

Käyttäjän TimoLaaninen1 kuva
Timo Laaninen

Rehellistä puhetta ex-kollegalta. Arvostan.

Käyttäjän tampere515 kuva
Jarmo Makkonen

”Kyllä se Varajärvi on niin, että ne "duunariäijät" tekevät monessa paikassa äänestyspäätöksensä sen mukaan, että neekerit täältä vittuun ja postimerkki perseeseen."

Koko vasemmisto seilaa jossakin unimaailmassa, Euroopan liittovaltio kansainvaelluksineen oli teidän unelmanne mutta miten tämä on ajanut viiteryhmänne etuja tai miten odotatte tämän tulevaisuudessa niin tekevän?

Käyttäjän JuhaniKleemola kuva
Juhani Kleemola

Erinomainen kirjoitus, kiitoksia tästä.

Politiikkaa seuraavana tämä tendenssi on ollut haistettavissa jo pitkään. Näyttää siltä että puolueen viimeisimmäksi duunaripohjalta ponnistaneeksi puheenjohtajaksi jäi Martti Korhonen. Korhonen, jota henkilönä suuresti arvostan, oli luonteeltaan liian sovitteleva ja yhteistyökykyä ajava vasemmistoliiton johtoon.

Jokainen puolue muuttuu ajassa, ja aika muuttaa puoluetta. Neuvostoliiton romahtaminen ajoi vanhat kommunistit Vihreään liittoon, ja nyt saman tapahtuman myötä vasemmistoliittokin karsii hikiset työmiehet kannattajakunnastaan. Mikä ironisinta, kun varsinaiset työläiset siirtyivät perussuomalaisten äänestäjiksi, on jo vuosia vasemmistoliitto pitänyt perussuomalaisia tärkeimpänä poliittisena vastustajanaan, jopa värikkäitä fasisti-, ja natsivertauksia käyttäen.

Pari viikkoa sitten radion uutisissa käytiin läpi millaiset äänestäjät kannattavat kutakin puoluetta. Vasemmistoliiton kannattajakunta onkin nykyisin pitkälti hyväpalkkaisia julkisen sektorin virkamiehiä. Tämä heijastaakin hyvin puolueen kahta viimeisintä puheenjohtajaa, joilta puuttuu realiteetit työn tekemisen ja niiden edellytysten suhteen. Valtio ikäänkuin verottamalla vain rahoittaisi virkamiesten työllistymistä. Tämä sinällään ei ole ihme, koska sekä Paavo Arhinmäki, että Li Anderson ovat eläneet elämänsä jatkuvassa nousukaudessa. Heiltä puuttuu omakohtainen kokemus siitä mitä todellinen köyhyys, rankka työnteko ja varsinainen elämä on. Punavihreään kuplaan vaan virtaa valtion rahaa, ja sieltähän on helppo maailmaa parantaa ja ihmetellä, miksi kaikki muut eivät elä ja ajattele kuin he: etuoikeutetut.

Käyttäjän peevee912 kuva
Eeva Vallius

Vasemmistoliitto on pieni ystävien ja sukulaisten piiri, jossa toiminta ei vastaa puolueen omia periaatteita demokratioineen ja tasa-arvoineen myöskään kentällä. Siinä mielessä varmasti ihan samanlainen kuin muutkin pienet puolueet. Pieneen joukkoon ei mahdu riittävästi osaamista ja kokemusta ja monipuolisuutta.

Käyttäjän mukitalo kuva
Veikko Mäkitalo

Helvetin hyvä blogi, Marko on kommunisti minun makuuni. vastavoimaa tarvitaan kapitalismille, mitä VL ei välttämättä edusta parhaalla tavalla. Blogisti toi hyvin esille joidenkin perinteisten ammattilaisten näkymättömyyden puolueen ohjelmissa, ihan ydinvoimaakin ajatellen. Harvinaista herkkua ent. kommunistilta, samoin olen todella pahoillani Patomäen kohtalosta puolueessa, harvinainen valolyhty hupenevissa joukoissa. Toisaalta olet kuin harakka tervatulla katolla demareissa, varsinainen viikatepuolue toisinajatteleville. Olisi pitänyt käydä läpi se Jaakobin paini, jonka kommunistipuolueet kävivät 70-luvulla Itakiassa, Ranskassa ja Espanjassa, nyt nillä onkin huomattavat kannatukset, täällä vain kuunneltiin naapurineljännestä.

Onnea kuitenkin toivoo aidosti oikeistolainen kommentoija.

Käyttäjän mukitalo kuva
Veikko Mäkitalo

Jälkikäteen huomasin tuon metallimusiikki-harrastuksen, suosittelen Tornion miehelle Black Sabbathin biisiä Iron monger, pysytään agendassa Torniota ajatellen.

Käyttäjän reijokallinen kuva
Reijo Kallinen

Kaksi kirjoitusta joista voi sanoa, että stiiknafuulia. Tarkoittaa, että koreileva ja tärkeän oloinen, mutta sisällöllisesti tyhjä asia.

Käyttäjän KariArvola kuva
Kari Arvola

Tuollaistahan se on, vaikka harva sen tohtii ääneen sanoa.
Kiva huomio, että joku uskaltaa energiapolitiikassa nostaa esille perustuotannon merkityksen.
Siirtyminen demareihin on luontevaa, jos on pakko työpaikka poliittisesti varmistaa.
Politiikan tekemisen tapa ja puolueitten itsevaltius ei tällä teolla miksikään muutu.

Käyttäjän markovarajarvi kuva
Marko Varajärvi

Huomasin vasta uusimman blogikirjoituksen myötä, että täällä oli paljon kommentteja "piippuhyllyllä". En ole käynyt blogisivuillani pariin vuoteen, siksi kommentit vapautuivat vasta nyt kun sain hommattua uuden salasanan jne.

Toimituksen poiminnat