markovarajarvi

Ruotsissa valikoivaa muistia

Pakolaiskeskustelun laineet ovat lyöneet yli Suomenlahden. Ruotsissa ulkoministeri Margot Wallström muistutti suomalaisia siitä, että myös Suomi on ollut autettavana toisen maailmansodan aikana kun yli 70 000 suomalaislasta siirrettiin turvaan Ruotsiin. Teon arvoa ei käy kiistäminen.

Ruotsin vähemmistö- tai kielipolitiikka historian näkökulmasta ei kuitenkaan ole kovinkaan kunniakas. Norrbottenin suomenkielisten ruotsalaistaminen 1900-luvun taitteessa ja siihen liittyvät opit ovat viime vuosituhannen loppuun saakka olleet ruotsalaisessa historiankirjoituksessa sivuraiteella.

Koin ihmetystä kun aloin tiedostaa asemani suomenkielisenä Ruotsissa. Minä ja veljeni saimme nauttia 1970-luvun Ruotsin kansankodissa suomenkielisestä opetuksesta ala-asteelta lähtien, kun taas muutamaa vuotta vanhempi serkkumme kävi koulunsa ruotsiksi. Asia jäi muhimaan.

Valtio-opin gradussani tarkastelin sitä, miten pohjoisen Ruotsin Norrbottenissa asuva vähemmistö ruotsalaistettiin 1900-luvun taitteessa. Ruotsalaisen kansakunnan rakennuspalikat löytyvät erilaisten valtiollisten uudistusten yhteydestä. Koulupolitiikka huipentui valtiokoulujen perustamiseen v. 1888, äänioikeusreformit, rautatieverkoston ulottaminen Norrbotteniin, paikannimien ruotsalaistaminen, Bodenin linnakkeen rakentaminen, Härnösandin hiippakunnan jakaminen, paikallislehden perustaminen, kaikista löytyi ruotsalaistamiseen tähtääviä perusteluja.

Venäjä oli Ruotsille arkkivihollinen. Kuningas Oscar II totesi, että slaavilainen rotu on ”mahtava höyrykone” joka ”räjäyttää yhteiskuntajärjestyksen herkät koneistot kappaleiksi.” Pitää muistaa, että Ruotsi menetti kolmasosan maapinta-alastaan Haminan rauhan rajanvedossa 1809 kun Suomi liitettiin Venäjän keisarikuntaan. Valtiopäivien johtava konservatiivipoliitikko, professori Rudolf Kjellén totesi, että menetys herätti kansallisen itsesuojeluvaiston.

Norrbottenissa asuva suomenkielinen vähemmistö esitettiin mahdollisena uhkana ruotsalaisen kansakunnan yhtenäisyydelle. Se kytkettiin näin osaksi ruotsalaisen kansakunnan uudistamista. Tavoitteena oli sulauttaa suomenkielinen vähemmistö valtaväestöön. Ruotsalaistamiskeskustelussa keskeistä ei aina ollut väitteiden totuus vaan niiden teho, kuten Kjellén totesi.

Ruotsin valtiovalta halusi aikaansaada sisäisesti ja ulkoisesti yhtenäisen ruotsalaisen kulttuurin ja kansakunnan, jossa eheys oli voimatekijä. Ruotsalaistamispolitiikka kiteytyy hyvin piispa Olof Bergqvistin vuoden 1921 Ruotsin valtiopäivien toisen kamarin keskustelussa: ”Ei, anna pieni oksa ruotsalaisesta rautatieverkosta tunkeutua Tornionjokilaakson läpi ja siitä tulee verisuoni, jonka kautta ruotsalaista elämää, ajattelua, sielua ja kieltä voi virrata suomalaisasutukseen. Sen jälkeen ei kestä kauan, että laaksomme on ruotsalainen ja enää ei tarvitse puhua suomalaisasutuksesta.”

Tämän päivän turvapaikanhakijoita koskevassa keskustelussa paljastuu se tapa, jolla vähemmistöihin suhtaudumme, paljastamme kulttuurimme kasvot. Haluammeko auttaa hädässä olevia kanssaihmisiämme? Vastakohtana on Persujen rajat kiinni -politiikka. Sen pohjavire on valtiopolitiikka, joka perustuu ajatukseen yhdestä kansasta, yhdestä kielestä ja yhdestä kulttuurista. Katse Eurooppaan osoittaa, että tällainen nationalismi elää ja kukoistaa, vaikka se on sisällöltään tunkkaista minäminä
-politiikkaa jo avoimessa ja verkostoituneessa maailmassa.

Kirjoitus on julkaistu Kansan Tahdossa 6.11.2015​

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset